Aamukonsertti

 Avaan aamuyöstä parvekkeen oven heläjävään linnunlauluun. Taustalla kohisee monotoninen tehtaan pauhu,väliin hyrähtää ohiajava auto. Kaiken yllä korkeimpana ja kirkkaimpana  lintujen moninainen viserrys, vaakku ja liverrys. Hömelö kun olen, en tunnista yksittäisiä lintuja äänestään, mutta nautin tästä varhaisesta  kevätaamun konsertista. "Katsokaa taivaan lintuja " ja kuulkaa, niin kuulkaa tämä moniääninen aamuhartaus, jossa Luoja puhuttelee luotujansa.

Kuka saa sanoa ja mitä?

Kuun syleilyssä

Jos uneni olisivat totta
kuollut olisin
moneen kertaan
             hukkunut väkevään virtaan
             ruhjoutunut sortuvissa portaikoissa
             puristunut kaatuvien kulissien alle

Jos uneni olisivat totta
noussut olisin
moneen kertaan
             ihmettelemään pilven reunaa
             leijumaan taivaan laella
             keinumaan tähden sakarassa

Jos uneni olisivat totta
olisin kuu kumottamassa
pimeässä yössä
               valon syleilyssä
             - kenties olenkin?

                                Mirjami Mohéll


Tuomas Alatalo on kirjoittanut vaikuttavan kirjan  Olen ja saan sanoa. Tuomakselle mahdollisuus ilmaista sanoin omia ajatuksiaan ja tuntojaan avautui vasta aikuisiässä fasilitaatio -menetelmällä. Menetelmästä on käyty monenlaista keskustelua ja pohdittu, onko vaikeasti CP-vammaisen henkilön mahdollista ilmaista itseään kielellisesti näin kehittyneesti vai onko koko menetelmä huijausta. Onko kirja Tuomaksen oman ajattelun ja ilmaisun tuote vai avustajan tekstiä?

Suoritin Helsingin yliopistossa erityisopettajan tutkintoa yhtä aikaa Tuomaksen äidin Hilkka Alatalon kanssa. Tuomas oli tuolloin pieni poika. Hilkalla, hänen äidillään, oli vahva tunne ja kokemus siitä, että vaikka Tuomas ei pysty puheella tai viittomilla ilmaisemaan itseään, hän kuitenkin ymmärtää ja oivaltaa asioita. Hilkka luotti omiin havaintoihinsa ja kommunikoi Tuomaksen kanssa näkemyksensä mukaisesti. Hilkka luki paljon Tuomakselle ja aina Tuomaksen ikätasoa vastaavaa kirjallisuutta.

Myöhemmin sain kuulla, että Tuomas oli samassa nuorten kirjoittajaryhmässä saamassa lisäoppia kirjalliseen ilmaisuun kuin tyttäreni. Ihmisen ulkoinen olemus ja hänen fyysinen toimintakykynsä ei paljasta kaikkea sitä, mitä liikkuu ihmisen sisällä, hänen ajatuksiaan, tunteitaan, uniaan, oivalluksiaan. Tiedämme tämän itsestämme ja omasta elämästämme, joten  ei ole syytä epäillä sitä samaa toisen ihmisen kohdalla.

Molemmilta kirjoittamisen opiskelijalta on  julkaistu esikoisteos. Me äidit saamme olla ylpeitä jo aikuisista lapsistamme. Kokonaisen teoksen kirjoittaminen vaatii lahjakkuuden ja harrastuneisuuden lisäksi pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä.

Itsekin pakerran omien tekstieni parissa. Haluan kirjoittaa naisen alkoholismista fiktiivisen teoksen. "Pyh, et sinä voi  kirjoittaa alkoholismista, kun et siitä tiedä. Tarkoitan, tiedä tarpeeksi", sanoo Mies, alan kuin alan asiantuntija.

Pitäisikö alkaa juopoksi, voidakseen kirjoittaa alkoholismista? Onko Agatha Christie sarjamurhaaja, kun hän kirjoittaa murhamysteereitä tai Katja Kettu  uudelleen syntynyt  sankarivainaja, kun hän kirjoittaa toisesta maailmansodasta? Kuka saa kirjoittaa ja mistä? Saanko minä kirjoittaa ja sanoa, ihan mitä vain ja  mistä vain?

Mitä voin jättää lukijan vastuulle? Jos nyt joku tekstejäni lukeekaan ja  jos nyt jotain kirjoitankaan, sillä vaikka kissa ei kiitoksella eläkään niin hiirien pyynti vaatii aktiivisuutta ja aloitteellisuutta ja 
myötäkarvaan silittämistä, ainakin joskus.

Kirjautuneena

Lumisohjossa
katkennut
musta oksa


Taskulampun
keltainen valo
auraa tietä 

Askel askeleelta
kevyempi kulkea 
matka pimeään
                     Mirjami Mohéll
 
Kaksi vuotta luotsasin lieksalaista kirjoittajayhdistystä Brahean Kriivareita. Noina vuosina saimme aikaan Suomi 100 -juhlavuodeksi antologian Yli sillan, yli rajan. Antologia sisältää monimuotoisia tekstejä kuten runoja, esseitä, lyhytproosaa  ja muistelmia neljältätoista kirjoittajalta.

Brahean Kriivareitten kokoontumisissa käytiin mielenkiintoisia pohdintoja ja keskusteluja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Joku kertoi kirjoittavansa oppiakseen tuntemaan itsensä. "Ihminen on aina mysteeri. Minä itse olen itselleni suuri mysteeri", hän totesi. Motiivina toisella kirjoittajalla oli toive siitä, että maailma hänen jälkeensä olisi pikkuisen parempi paikka ja joku kertoi haluavansa jättää kirjoittamalla jäljen maailmaan : "Minäkin kävin täällä". 

Omien ajatusten, tuntemusten ja havaintojen selventäminen, asioiden muistiinmerkitseminen olivat  kirjoittamisen lähtökohtina  samoin kuin myös sanoilla leikittely, heittäytyminen sanojen maailmaan ja toisenlaisten todellisuuksien luominen. Kirjoittaja on tekstinsä suhteen luojan asemassa. Hän valitsee sanottavansa, luo sille muodon ja merkityksen.

Entä miten arvottaa ja arvioida tekstejä? Näitäkin keskusteluja käytiin. Eräs jäsen oli sitä mieltä, että ei voi kirjoittaa hyvin ellei ole lukenut paljon, toisen mielestä julkaisukelpoista tekstiä ei voi syntyä ellei ole vuosia harjoittanut ja opiskellut kirjoittamista. Virheetöntä suomenkieltä, hallittua oikeakirjoitusta ja asiatekstiä joku piti ehdottomana  kriteerinä ja joku taas painotti elämän kokemuksen merkitystä eli on elettävä sellainen elämä, mistä voi kirjoittaa.


Koin kiusaantuneisuutta kuunnellessani lausahduksia, joissa arvioinnin perusteena ei ollut konkreettinen teksti vaan tekstin tekijä, kirjoittaja. Inhimillisessä yhteistoiminnassa hierarkioiden rakentaminen ja toinen toistensa arviointi lienee hyvinkin tyypillistä. Jouduinpa itsekin yhdistyksen puheenjohtajana parjauskampanjan ja nimittelyn kohteeksi johtokunnalle ja jäsenistölle lähetetyissä sähköposteissa.


Mielestäni kirjoittajayhdistyksessä painopisteenä arvioinnin sijaan tulisi olla toinen toisensa rohkaisu ja kannustaminen, jaettu ilo kirjoittamisesta ja tekstin luomisesta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja vaatii keskittymistä, rauhaa ja luottamusta omaan kykyyn kirjoittaa ja tulla ymmärretyksi. Monesti asiat jäävät pyörimään päässä, oivallukset hautautuvat ja unohtuvat. Kirjoittavan yhteisön kannustus ja tuki ovat tarpeen kirjoittamisen rutiinien vahvistamisessa.

Tänä syksynä minulle on ollut suuri ilo saada seurata Itä-Suomen yliopiston kirjallisuustieteen luentoja. Professori Risto Turunen luennoi kirjallisuudentutkimuksen kulttuuritutkimuksena olevan 
tiedonintressiltään emansipatorista, hierarkioita paljastavaa ja niitä purkavaa, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti kontekstualisoitua siis taustalähtöistä, ideologiakriittistä, käytännön ja elämänläheistä sekä ymmärtävän kulttuuriset ilmiöt usein konstruktivistisesti ja perustuvan usein etnografisille menetelmille.
 
Kaiken kaikkiaan koin helpotusta voidessani jättää puheenjohtajan tehtävän. Antologia on tehty, talous on kunnossa ja yhdistyksen toiminta on lähtenyt käyntiin. Ja minä olen löytänyt itseni tallaamasta lumisohjoista tietä kohti Joensuun kampusta.  

 

Miksi kirjailija kirjoittaa vankeudesta?

Seinän sisar seinä
nurkka, ovi
kaltereiden takaa
ei arvostella sovi.

Vanki, vapauden veli
ilman toista,
ei toinen mitään peri.
                  Mirjami Mohéll

Vapaus on ongelmallinen käsite. Vapaa mistä vai vapaa mihin? Syntymästämme saakka tai oikeammin jo ennen syntymäämme määritymme osaksi jotain, äitiä, perhettä, sukua tai jotain muuta. Avuttoman ihmislapsen kasvu ja kehitys mahdollistuu huolenpidon ja hoivan kautta.  Siis mitä on vapaus? Onko absoluuttista vapautta oikeastaan olemassa?

Eräs tapa määrittää vapautta, on määrittää se vastakohtansa, vankeuden kautta. Vankeuden ymmärrämme paremmin, se on rajatumpi käsite. Sirpa Kähkönen  pohtii teoksessa Dostejevski-kiistaton ja kiistelty venäläisten kirjailijoiden Fjodor Dostojevski ja Anton Tsehov kirjoituksia vankilasta ja vankeudesta.

Fjodor Dostojevski tuomittiin pakkotyöhön Siperiaan osallistumisestaan utopistisosialistien kokoontumisiin. Koko vankeusaikansa, neljä vuotta, hän kantoi kahleita. Olosuhteet olivat sietämättömät. Lika, raskas pakkotyö, kylmyys, alempisäätyisten vankien viha aatelisia kohtaan koettelivat hänen terveyttään ja järkyttivät häntä. Vankilahelvetti oli paljon pahempaa kuin elämä kurjimmassakaan kellariloukossa.

Anton Tsehov ei  itse kokenut pakkotyötä tai muutakaan vankeutta.  Hän ryhtyi ties mistä syystä tutkimaan vankilaolosuhteita. Kiinnostus vankilaolosuhteisiin sai lähes manian omaisia piirteitä ja sen tuloksena ilmestyi teos Sahalin, tarkka  kuvaus pakkotyövankien elämästä Sahalinin saarella Kaukoidässä.

Sirpa Kähkönen päättelee, että kirjailija kirjoittaa vankeudesta omakohtaisten kokemustensa ja omantuntonsa vuoksi.  Hän kertoo  kirjoittaneensa  Vihan ja rakkauden liekit  teoksessa vankeudesta näyttääkseen, miten vankeus ja rangaistukset vaikuttavat paitsi vankiin myös hänen jälkeläisiinsä.

Minullakin on oma vankila maniani, vaikka en ole  koskaan vankilassa ollutkaan. Innostuin Elvi Sinervon vankilarunoista  19-vuotiaana. Minulle vankila tuntoineen oli  tuolloin metafora toisin kuin kirjailijalle, joka oli itse joutunut vankilaan osallistumisestaan Suomen ja Neuvostoliiton ystävyysseuran perustamiseen. Runot tekivät minuun syvän vaikutuksen ja  liki kymmenen vuotta myöhemmin kokosin runoista lausuntaesityksen Pilvet.

Pilvet -lausuntaesitys kertoo  Elvi Sinervon elämästä alkaen lapsuudesta hänen voimansa päiviin saakka. Esitys pohjautuu täysin Elvi Sinervon omiin sanoihin, hänen runoihinsa. Tapasin Elvi Sinervon, joka oli kuuntelemassa silloin vielä valmisteilla olevaa esitystä. Elvi  Sinervo totesi tuolloin, että hän luottavaisin mielin jättää runonsa esitettäväkseni. Kirjailijan kaunis testamentti jälkipolville.

Sirpa Kähkönen päättää oman artikkelinsa.: "Miksi vankeudesta kirjoitetaan? Silloin kirjoitetaan yhteiskunnasta, silloin kirjoitetaan ihmisestä. Kirjoitetaan armosta, syyllisyydestä, tasa-arvosta, oikeudesta."

Vapaus on vastuullisuutta ja tietoisuutta omista valinnoista. Voiko vanki kokea vapautta ja missä määrin ? Onko ihmisen tahto, mielikuvitus ja tunteet alistettavissa selviytymistaisteluun, hengissä pysymiseen? Kuka tai mikä on vanginvartija, alistaja, tuomitsija ja tuomion täyttöön panija? Entä ihmisen osa? Olla tuomittu vai vapaa,mihin?



                       

Tuntemattoman matkassa

Rintamalle

Tie kulkee ja

ja kuljettaa

tien viereen joku toinen jää

Tämäkö elämää

aina eteenpäin taivaltaa

ottaa askel ja toinenkin

matkalla sinne jonnekin

 

Tie kulkee

ja kuljettaa

tien viereen joku toinen jää.

Koti ja perhekin

haaltuvat muistoihin

rintaa ikävä puristaa

kaipaus mielen murentaa

Tie kulkee

ja kuljettaa

tien viereen joku toinen jää

 

Palaan, palaanko?

Palaako koti tuhkaksi

liekein humisevin

perhekin

sinne jonnekin.

Tie kulkee

ja kuljettaa

tien viereen muistoni jää.

 

              Mirjami Mohe´ll

 

 

Tuntematon pelottaa ja kiehtoo, salaisuudet houkuttavat maistamaan tiedon puusta.

Ihmisen, ihmisenä elämisen salaisuus kätkeytyy jokaiseen. Kuka ja millainen olen?
Ääriolosuhteissa ,kuten sodassa, ihmisyys ja inhimillisyys ovat koetuksella. Onko sodassa tilaa humanismille? Väinö Linnan kirjassa Tuntematon sotilas Rokka toteaa sodasta jotensakin siten, että emme ole tulleet tänne ajattelemaan vaan tappamaan.

Eilen kävin katsomassa Tuntemattoman sotilaan uusimman elokuvaversion. Ohjaaja Aku Louhimies on keski-ikäinen mies, jolla ei ole omaa kokemusta sota-ajasta. Mennessäni pelkäsin tylsistyväni räiskeeseen, uhoamiseen ja kärsiväni kivun ja kidutuksen katselusta. Toisin kävi. Tuntematon sotilas elokuva yllätti syvällä inhimillisyydellään. Elokuvan miehet eivät olleet lajityyppejä eri maakuntien tai yhteiskuntaluokkien suomalaisista miehistä vaan ihan oikean ja elävän oloisia ja kokonaisia ihmisiä toiveineen, pelkoineen ja unelmineen. Aivan kertakaikkisen upea elokuva.

Väinö Linna toteaa teoksessa Itse asiasta kuultuna (1979) kirjansa Tuntematon sotilas suosiosta:

” Luulen, että hyvin merkittävä tekijä sen menestymisessä oli juuri se, että esimerkiksi rintamamiehet kokivat, että heidän aito minuutensa oli ikäänkuin saanut julkisen tunnustuksen tässä kirjassa. Ja kun se oli kirjaan pantu, kun se oli yleisen mielipiteen tasolla hyväksytty, vaikkakin kiistanalaisena, he ikäänkuin samaistuivat näihin henkilöihin ja kokivat heissä minuutensa oikeutuksen.”

Elokuvaa katsoessa minäkin saatoin samaistua henkilöihin, ymmärtää heidän tekojaan ja motiivejaan. Entä lietsooko kirja tai nyt uusin elokuva nationalismia ja Suur-Suomi uhoa? Saako se pojat haaveilemaan mahdollisuudesta näyttää miehuutensa ja todistaa isänmaallisuuttaan aseisiin tarttumalla? Väinö Linna asettaa kysymyksen kirjan lukeneelle jotenkin näin , että sanokaa sitten rehellisesti, tekeekö teidän mielenne lähteä sotaan kun olitte lukenut kirjan? Väinö Linnan mielestä kirjasta syntyvä loppuvaikutelma on ratkaiseva. Väinö Linnan kriteerillä tarkasteltuna nyt valmistunut elokuva on ehdottoman sodan vastainen. Elokuvasta nousee kiitollisuus siitä, että saamme elää rauhan aikaa, ja suru sodan aiheuttamista kärsimyksistä sota-aikaan eläneille ja useille sukupolville heidän jälkeensä.

Kiitos elokuvan tekijöille hienosta työstä!
 

Taide ja uskonpuhdistus

Pielisellä

Aalto aallon rantaan toi
hiekka hiljaa väräjöi
Luojan luoma luonto soi
              vesi pisaroi

Sumun sekaan veneet ui
kirkas kuva haurastui
Luojan luoma vesi soi
            taivas tummentui

Kyynel vierii rantaveteen
isoon aaltoon sulautuu
Luojan luoma taivas soi
            sielu puhdistuu
                         Mirjami Mohéll


Lieksan evankelislutherilainen kirkko viettää 28.10. reformaation muistojuhlaa taiteen merkeissä.
Teemalla "Taide uskon ilmentäjänä" on haastettu paikalliset yhdistykset mukaan uskon yön tapahtumiin.

Aikamatka 500 vuoden taakse saa  ymmärtämään, miten suuri muutos ja myllistys  seurasi Wittenbergin kaupunginkirkon papin Martti  Lutherin lähetettyä anekaupan vastaisen kirjeen esimiehelleen Mainzin arkkipiispa Albertille. Kirje sisälsi 95 teesiä, joissa Martin Luther kumosi kirkon perustelut anekaupan  oikeellisuudesta. Teologian tohtori Martti Luther toimi papin työnsä lisäksi Wittenbergin yliopiston teologisen tiedekunnan professorina ja esimiehenä. Saman sisältöisen kirjeen hän lähetti ystävilleen eri yliopistoihin ja keskustelu virisi laajasti ympäri Eurooppaa. Martti Luther julistettiin harhaoppineena kirkon pannaan ja lainsuojattomana valtionkiroukseen. Kirjoitukset määrättiin poltettaviksi. Kunnioitetusta teologian professorista ja arvostetusta papista oli tullut  henkipatto, jonka sai tavattaessa tappaa.

Mikä tai mitkä olivat keskeiset  Martti Lutherin esiin nostamat asiat, joiden vuoksi hän joutui pakenemaan ja piiloutumaan? Kenties useampi kuin yksi vastaus löytyy uskon yössä.

Parasta ennen, entä sen jälkeen

ennen kaksi
miinus yksi
 - plussa
näppäimistössä kadoksissa

löytyy kaksi kun joutuu yksi

ennen yksi
nyt kaksi
 -  aika
kellotauluissa piilosilla

löytyy yksi kun joutuu kaksi

         Mirjami Mohéll    

 
Parasta ennen ja jälkeen sen, yksinkö  ihminen, yksinäinen?
Puolison kuolema, mutta myös avioero tai ero parisuhteessa lienevät kipeimpiä koettelemuksia.

Kuolema erottaa  - tai elämä. Kummassakin tapauksessa  ahdistus, viha, katkeruus ja pelko myllertävät mieltä. Vaikka eron väistämättömyys on tosiasia, ei mieli kulje samaan tahtiin järjen kanssa.

Vihkikaavassa kysytään "tahdotko", ja kun tahto ei riitä, edessä on luovuttaminen, luopuminen. Osata luovuttaa, osata luopua ahdistumatta, masentumatta, kokematta itseään huonoksi tai ketään syyttelemättä -siinäkin taidossa harjoitus tekee mestarin. Toivottavasti ei kenenkään tarvitse  mestarin tai edes kisällin oppikirjaa tuossa taidossa lunastaa.